Josta lähdimme kävelemään kohti seuraavaa kohdettamme. Sää oli tuolloin osittain tihkusateinen tai sankan sumuinen. Jatkoimme vain kulkuamme ja toivoimme parasta.
Ensimmäiseksi näin umpimetsässä Araukarian, jota hieman ihmettelin. Koska sää tuolle dinosaurus aikaiselle puulle ei ollut mitä parhain. Ihmeellisen kestävä puu joka pärjää jopa Scotlannin kurjassa säässä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Araukariat
https://en.wikipedia.org/wiki/Araucaria
Seuraavaksi kävellessämme näimme pienen kirkon. Sää oli edelleen aika sumuinen.
Kirkon vieressä näin elämäni ensimmäisen nuoren Jättituijan. Suomessa voi kunnolla kasvattaa vain Tuijan muita lyhyempiä lajeja hyvällä menestyksellä.
Ehkä nyt pitäisi alkaa myydä myös tuon taimia Suomessa, koska ilmasto ilmeisesti lämpenee keskimääräisesti.
Tai sitten ei ehkä Suomessa. Koska me satumme asumaan kovin omituisessa paikassa.
Tuo kaikki laittaa pohtimaan kovasti globaalin sään muuttumista, tai muuttuuko se tosiaan ?
Muissa maissa sää muuttuu nopeasti ja meillä hitaasti.
https://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4ttituija#Elinymp%C3%A4rist%C3%B6_ja_ekologia
https://en.wikipedia.org/wiki/Thuja_plicata
Kun saavuimme kävellen Loch Shieldiin lähelle oli sää jo aika lohduton.
Ps. Vaan, kuinkas sitten kävikään ...
Tämä surkea sää päätti palkita meidät ja ...
https://en.wikipedia.org/wiki/Glenfinnan_Viaduct
Jotta saisimme kuvaan mitä haluammekin oli vielä meidän kuljettava sillan alitse ja noustava sitten rinnettä ylöspäin.
Kiipesimme sopivaan kuvaus paikkaan ja raahasimme sinne sopivan kiven istuimeksi.
Istuimme alas kivellemme ja rauhoitumme ja jäimme kuuntelemaan hiljaisuutta.
Ja sitten, ei kuin vain odottelemaan tulevaa ... sää oikutteli vielä tuolloinkin.
Kuvaaminen, vaatii hiljaisuutta ja täyttä rauhaa ilman ulkopuolisilta ärsykkeitä.
Siis mitä oikeasti odottelimme ? Odottelimme Jacobite Steam Train.
Tai vaihtoehtoisesti Harry Potter junaa.
Ensimmäinen vaihtoehto on minulle tärkeämpi, vaikka minun edesmennyt Mikael oli sitä mieltä, että minun pitäisi lukea nuo kirjat.
En ole sitä hänen toivomusta toteuttanut vielä. Ehkä tai sitten joskus myöhemmin jos tuska hellittää, Ehkä ei hellitä ikinä ! ...
Sitten paljon iloisempiin asioihin ...
Minulla oli kuitenkin aivan eri intressit tämän kohteen kuvaamisen suhteen ...
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Jacobite_(steam_train)
Syy siihen miksi tämä kohde on minulle hyvä. On sellainen, että asuimme ensin Helsingin keskustassa Töölössä ja meiltä oli lyhyt matka Linnunlaulun junaratojen ylitävälle sillalle.
Kun isä kysyi minulta minne mennään ?
Niin osasin yhden sanan Juna. Niinpä kulutimme isäni kanssa aikaa katsomalla höyryvetureita kovin usein.
Kun täytin 2 vuotta, niin muutimme Herttoniemeen. Asuimme jälleen aseman ja junaradan varressa. Nyt joku nuori lukija luulee minua 100 vuotiaaksi.
Vastaan tuohon, että Suomi on kummallinen valtio.
Esimerkiksi, kun muu maailma vaihtoi purjelaivansa höyrylaivoihin, niin Suomi osti kaikki suuret purjelaivat tänne ja teki niillä hyvää bisnestä.
Olimme lopulta suurten purjelaivojen maailman valtiaita. Voitteko kuvitella tuota !
Kuten sitten höyryvetureilla ajettiin pitkälle 1970 luvulle asti. Syynä oli tietenkin raha.
Tämä toiminta oli kuitenkin fiksua, koska meillä riitti omasta takaa halkoja, toki tuonti kivihiiltä käytettin myös.
Mutta Suomen vesivarat olivat tälle tarinalle se hienoin asia. Meillä on sulaa vettä enemmän käytössä, kuin kellään muulla kansalla. Höyryä siis saatiin kovin helposti aikaan ilman valuutan vaihteluja omavaraisesti.
Tuosta kaikesta johtuen lapsuuden toiveammattini olikin höyryveturinkuljettaja. Mutta sitten tulivat dieselveturit ja sähköveturit. Nämä eivät ole innostaneet minua ikinä. Ovat aivan kuolleita laitteita.
Höyryveturit kun elävät ...
Joten siirryin ajamaan lopulta maantieveturia kumipyörillä. Elikä täysiperävaunu rekkaa.
Näin tämä lapsuuden haave toteutui ainakin osittain. Vain Sisua ajaessa oli sitä osaamisen iloa ja henkeä.
Sisu oli minulle rittävän haastava ja viihdyttävä vekotin. Kaikki muut ajoneuvot olivat liian helppoja ja tylsistyttäviä. Jostakin oli toki leivän lähdettävä.
Ajaminen on ollut minulle aina helppoa, kiitos rekka enoni ja äidin matkatyöt. Kilometrejä on taivallettu maantiellä enemmän kuin normaalisti.
Odotellessa ja istuessamme vieressämme kasvoi Kellokanerva/Nummikellokanerva
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kellokanerva
No se siitä jorinoista ... siirytään taas hetkeen. Hiljaisuudessa alkoi kuulumaan jo kaukaa kiskojen kolinaa ja veturin puuskutusta. Sitten suurella zoomilla saimme näkyviin junan.
Pian se oli jo sillalla ja höyryveturin puuskutus ja kiskojen kolina lisääntyi.
Väli zoomaus.
Sitten normaalimpi näkymä takaisin.
Kuvia on paljon, koska en ikinä unohda ratapölkkyjen tervan ja kreositin hajua sekä elävän veturin olemusta. Tätä on vaikea selittää edes millään fanittamisella, koska sekin on liian lievä ilmaisu aiheeseen. Nyt kyllä nautin koko sielullani tuosta näkymästä !
Ohi kiitävä hetki ...
Ps. Joka tarkoittaa joko jälkikirjoitusta tai nenäkästä huomautusta.
Jälkimäinen on akateeminen vitsi.( Latinaa )
Oikeasti se tarkoittaa pientä jälkikirjoitusta, koska Allan osasi pukea hienosti sanoiksi tuon tunnelman.
Nyt täytyy kertoa Linnunlaulun sillasta ja isästäni, joka asui Kallion Linjoilla Stadissa.
Ja sitten hieman nuoremmasta häiskästä nimeltään Allan Mutka, joka asui Linjoilla myös.
Allan on kirjoittanut lähinnä lapsilleen pienen lapsuus tarinan, joka ilmestyi kirjana. Se kertoo Kallion kundin elämästä hieman nuoremmasta näkövinkkelistä faijaan verattuna. Kirjassa mainitaan myös Elis Ask, joka oli faijan frendi.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Elis_Ask
Kuva Toinen linja. Juniori nyrkkeilijä ... ilmeisesti Allan Mutka hyppii hyppynarun kanssa.
Tämä on vain oletus, tai sitten tämä on kuvitus kuva ?
Kirjan nimi on Palttoon nappi, Kallion kundin stoori. Kirjoitanut Allan Mutka.
Nyt pitääkin lainata hänen kirjastaan jotakin tekstiä, joka on kirjoitettu juuri niin kuin minä asian muistan ja koen. Ja muistanhan minä jo rattaista työntely ajasta asti kovin paljon.
Harvinaista, eikö totta ... Siis kuitenkin tosi, kuin vesi !
Sitaatti :
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sitaatti
Allan kertoo stoorissaan :
"Aina oli pakko jäädä roikkumaan siihen mustalle rautatiesillalle, (Linunlaulu) odottamaan, että juna tulis ja ajais sillan alta. Se on loivaa ylämäkeä asemalta aina Pasilaan asti, ja sillan kohdalla veturit on kaikkein kovimmilla. Huohotus on hirvee ja savua tulee niin pirusti. Se on oikee täysosuma, jos osuu sillalle samaan aikaan Ukkopekan kanssa"
"Sen veturin numero on 1006 ja siinä on punaiset puskurit. Jos sattuu seisoo sillalla kun Ukkopekka huokasee alta, kannatta pitää kovaa siitä kaiteesta kiinni, muuten veturi vie mukanaan. Hengitys salpautuu ja vähään aikaa ei oo muuta kuin savua, nokea ja kipinöitä. Kun tulee himaan, ei mutsinkaan tartte kysellä : " Missäs oot ollut ? " Se tietää sen heti."
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hr1
https://en.wikipedia.org/wiki/VR_Class_Hr1
Ari :
No joo, meidän mutsi passitti meidät " döfäävät" ukot heti kylpyyn ja ammeeseen himaan tullessamme. Meistä visiitti sillalla oli ollut vain nastaa.
Faija halusi siirtää mulle ilmeisesti jotakin hänen lapsuuden huveja.
Ja niistä kyllä muistan kiitollisesti kaiken, vaikka snadi olinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti